13. elokuuta 2020

Menneisyyden taakka

Muistan edelleen sen päivän, kun ensimmäistä kertaa kävin internetissä. Ne ensimmäiset googlailut 56 kilobittisellä modeemilla ovat painuneet syvälle muistoihin, ja nykytekniikan helppouden äärellä se tuntuu lähinnä kaukaiselta unelta. Noissa hetkissä oli jotain niin maagista, ja luonnollisesti nuoren miehen nälkä siitä vain kasvoi syödessä.

Joitain vuosia myöhemmin pääsin ensimmäistä kertaa käyttämään laajakaistaa kirjastossa tunnin vuorolla. Jälleen maailmani laajentui uusiin sfääreihin, kun yhtäkkiä sivut ja kuvat latautuivatkin sekunneissa silmieni edessä. Hain tietoa, tutkin sivustoja ja tulostin maksullisella tulostimella enemmän tai vähemmän tärkeitä asioita. Pääasia, että oli hauskaa.

Lopulta laajakaista tuli myös meille kotiin, ja seuraava sivu seikkailullani oli kääntymässä. Kun yhteys oli nyt koko ajan auki, juttelin ihmisten kanssa erinäisillä foorumeilla ja sain uusia kavereita netin välityksellä. Pian mukaan kuvioihin tuli myös mesettely MSN Messengerillä, jonka välityksellä ihmiset tulivat luokseni sinne nurkkaan, jossa meidän perheen pöytäkone sijaitsi. Netti oikeasti yhdisti samoista asioista kiinnostuneita ihmisiä ympäri Suomea ja maailmaa.

Mikä tuosta maailmasta teki kuitenkin uniikin ja erilaisen nykypäivän nettiin verrattuna, on se, että me olimme aina anonyymejä toisillemme. Hyvin harvojen kanssa tiesimme edes toisiemme etunimiä tai sitä, miltä toinen näytti. Meitä oli silloin varoitettu internetin vaaroista niin hyvin, että oppi oli porautunut päähän. Olimme toisillemme vain nimimerkkejä, avatareja ja hahmoja niiden takana.

Tuolta ajalta on olemassa hyvin vähän sellaista historiaa internetissä, josta meidät nykypäivänä tunnistaisi. Lienen ehkä itse hieman poikkeus, kun minulla on tallessa tuonaikaisia keskustelulokeja, joiden pariin palaan joskus nostalgiannälkäisenä. Tuohon aikaan saimme olla ihan rauhassa lapsia ja nuoria, joilla oli omat kiinnostuksen kohteensa ja mielipiteensä. Meitä ei tuomita nykypäivänä sen perusteella, mitä olimme vuosia sitten.

Ajat ovat kuitenkin muuttuneet paljon viime aikoina. Nykyään on trendikästä, että aivan kaikki jaetaan sosiaalisessa mediassa ja vielä yleensä omalla nimellä. Myös tiedon kerääminen ja etsiminen on paljon helpompaa niin suurille yrityksille kuin tavalliselle kaduntallaajallekin. Koko elämäntarinamme on yleensä muutaman klikkauksen päässä sitä kaipaavalle arkistoituneena ykkösiksi ja nolliksi. Harmi vain, että kaikki ei aina ole niin positiivista ja ainaista onnea.

Parhaimmillaan tuo tietojen levittäminen alkaa kuukausia ennen ihmisen syntymää. Huomionkipeät äidit jakavat lapsistaan sosiaaliseen mediaan ultraäänikuvia tykkäysten toivossa. Seuraavat kuvat tulevat ehkä eetteriin lapsen syntymän jälkeen, koska kyllähän se onni on jaettava myös puolituttujen kanssa. Ennen kuin lapsi edes itse pääsee kokemaan internetiä, hänen persoonaansa on jaettu verkossa jo vuosia satojen valokuvien ja tilapäivitysten voimalla.

Vuosia vanhemmistaan mallia ottanut lapsi saa sitten jonain päivänä kännykän omaan kouraansa ja alkaa tuottaa omaa sisältöä. Ehkä laitetaan muutama kuva sinne, tilapäivityksiä tänne ja vähän videoita YouTubeen. Kukaan ei koskaan vahdi, mitä sisältöä nettiin jaetaan, eikä lapsi omalla vajaalla ymmärryksellään voi ymmärtää, mitä seurauksia jakamisella on. Sitten kun jonain päivänä kokee sen ahaa-elämyksen, että kaikki alkaakin nolottaa, vanha viisaus pätee: "internet ei unohda mitään". Harva sitä tuntuu ymmärtävän, että jos jaat jotain, silloin jollakulla toisella on aina vähintään yksi kopio sisällöstäsi, eikä siihen sinulla ole enää mitään valtaa.

Ei ole kovin vaikea nähdä tulevaisuutta, jossa esimerkiksi koulukiusaajat kaivavat kiusatun äidin somesta kuvia tästä lapsena ja naureskelevat hörökorville tai sille, kun yhtenä päivänä lapsi ei ehtinytkään potalle. Ei ole vaikea kuvitella teinejä, jotka saavat naljailua muutaman vuoden takaisten kuvien asuvalinnoista ja kärsivät ulkonäköpaineista. Ei ole vaikea asettua sellaisen työnantajan kenkiin, joka jättää nuoren työhakemuksen käsittelemättä jo sillä perusteella, että löytää tämän sometilin täynnä kännäilykuvia. Esimerkkejä voisi keksiä loputtomiin.

Jo nyt ja tulevaisuudessa vielä enemmän ihmisten menneisyyden taakka on aivan valtava. Ihmisten ja varsinkin vanhempien tulisi pysähtyä ja miettiä, onko kaikkea aivan tarpeellista jakaa muille pällisteltäväksi. Onko se hetken riemu muutamasta tykkäyksestä sen arvoinen, että omaa tai jälkeläisensä taakkaa kannattaisi kasvattaa yhtään enempää? Voisimmeko vielä palata siihen yksinkertaisempaan maailmaan, jossa perhe ja lähipiiri olivat kaiken huomion kohde ja jalanjälkemme internetissä oli höyhenenkevyt? Valitettavasti nykyisten sosiaalisen median palveluiden voittokulku näyttäisi puhuvan sitä vastaan, että asioihin olisi tulossa suurta muutosta parempaan. Jokainen voi kuitenkin omalla kohdallaan tehdä päätöksen ja pidättäytyä jakamasta tietoa itsestään ja läheisistään. Uskokaa tai älkää, elämää on myös internetin ulkopuolella.